maanantai 14. tammikuuta 2019

HETKINEN
Eilen sain viettää hetkisen pois mikromuovien täyttämästä maailmastani. Päätimme ystävieni kanssa lähteä elokuviin katsomaan Tuntematon mestari elokuvaa. Elokuva on suomalaisen Klaus Härön ohjaama, edellinen Postia pappi Jaakobille oli elämys, kaikin tavoin hieno elokuva.


Olin mairea ja hymyilin maireasti kun minulta lipunmyyjä otti täyden hinnan, muille antoi eläkeläisalennuksen. Paljon oli väkeä, hienoa, en kerro elokuvasta muuta kuin sen että olin hämmästynyt ortodoksisuuden läsnäolosta elokuvassa ja elokuvan  suurin kysymys ja vastaus siihen aiheutti sen että melkein nousin seisomaan ja taputtamaan, valtavan itsehillinnän tuloksena istuin hiljaa ja mietin, näin se on.


Siis aiheenani on mikromuovi tässä kirjoituksessa, ei elokuva, nyt kyllä luet loppuun.
Viime viikolla Yle uutisoi kuinka mikromuovia joutuu  myös kasveihin kun jäteveden kiinteä massa siirretään käyttöön, siinä se, olen ihmetellyt viehtymistäni muovikukkiin, mutta nyt olen varma että maaperässä oleva mikromuovi on aiheuttanut minussa altistus ja riippuvuus suhteen muovisiin kukkiin.
Suomen maaperän kautta kyllä kasveihin siirtyy paljon muutakin, -50 luvulla kaikki jätteet haudattiin omalle pihalle ja usein leikin aarteen metsästäjää, löysin kaikkea sikaruoka kaukalosta 1700 -luvun kolikoihin, äiti ei tykännyt kuopista pihassa joten vain noin viikon sain tätä metsästystä leikkiä. Nykyisen taloni pihasta pulpahtelee silloin tällöin muovia, peltipurkkeja, lasia. Onneksi nykyään on kierrätys ja jätteiden keräily, maaperä elpyy kunhan sinne ei kipata kaupunkien jätevesien kiinteää ainetta.





perjantai 4. tammikuuta 2019

MATKOILTA
Matkoilta tarttuu aina uutta ja uusia kokemuksia, myös vitsien omaisia tilanteita.
Olin kukkakaupassa, kaupan tiskin vieressä oli noin parikymmentä henkeä ja noin viisi myyjää, oli hiljaista, niin hiljaista että piti tarkistaa kuulolaite, kunnossa, äkkiä muistin  missä olin, täällä ei puhuta, myöhemmin kuulolaitteeni alkoi vinkua kun hymyilin, joo, se ilmoitti missä olimme, täällä ei hymyillä. Jokainen voi arvata millä paikkakunnalla olin ja vietettiinkö vuoden virallista melankolian juhlaa, yritin keskustella ilosta, mutta olin vähällä saada laktoosittomasta jouluhalosta.


Olin myös kylässä missä minut todella halattiin, lipsittiin ja kun kaikki energia oli uhrattu vieraalle ystäväni kiilasi itsensä kainalooni.




Jouluuni kuuluu ehdottomasti kirkko, aattona oli ehtoopalvelus jossa jälleen kerran kuulin jouluevankeliumin ja piispa Melitonin joulusaarnan, oli hyvä lähteä valmistautumaan paaston päätös liturgiaan joka todella aloittaa juhlakauden. ylläolevissa kuvissa uusia ikoneita.


Sen verran oli virtaa vaikka sohva olikin paras paikka, olin teatterissa joka on suomen kaunein, paitsi odotustila joka oli ruskea bunkkeri ja näyttellijöiden kuvat oli poistettu, hyvä ihme, niistähän oli apua ettei vaan vahingossakaan joutuisi puheisiin kenenkään kanssa kun saattoi tuijottaa kuvia niin että vieläkin muistan kuvajärjestyksen.


Kuvassa näkyy lapsuuteni Kardemumman tulipalon  puolipyöreä oviaukko jonka myötä olin myyty teatteritaiteelle.


Jotenkin muistan tuolien olleen ennen punaiset, mutta sama nykyharmaus on yltänyt tännekin kuten katsomani näytelmä, tärkeintä on kuitenkin teatteri ja elävät näyttelijät.


Vuosi vaihtui välillä, huippuruokailut, mukavaa yhdessäoloa, olkoon alkanut vuosi tarmokkuuden ja ilon vuosi kaikille!